Oon ehkä vähän hämmentynyt tästä. Enemmän oon pitänyt itseäni semmoisena västäräkkinä joka sättää vähän joka suuntaan koko ajan jotain eikä mistään tahdo tulla valmista. Näin mun isäkin on joskus tainnut musta sanoa :)
Pystyn helposti luettelemaan useita tuttuja ja ystäviä, jotka tekevät kaiken mihin ryhtyvät, täysillä, mutta en koskaan oo todella nähnyt itseäni siinä valossa. Ehkä mun pitäis. Pitäis todellakin uskoa itseeni yhtä paljon mitä nuo muutamat lähimmät minuun uskovat. Jep. Sen mä aloitan. Nyt.
Äitiltä sain vähän toisenlaistakin näkökulmaa. Kerroin hänelle mahdollisista aikeista hakeutua kisavalmennukseen jossain hamaassa tulevaisuudessa. Hän uskoo minuun, mutta myös pelkää mun puolesta.
Mullahan siis on psori ja nivelpsori, jotka olen perinyt äidiltä. Äiti on käynyt läpi monia monia leikkauksia ja vahvoja lääkityksiä. Hän pelkää, että rajut fyysiset muutokset voivat laukaista tämän sairauden kohdallani pahaksikin. Olen siis pärjännyt tähän asti huomattavasit paremmin mitä äiti. Hänellä oli minun ikäsenä jo ensimmäinen tekonivel.. mä syön vasta kipulääkkeitä, enkä niitäkään säännöllisesti.
En todella ollut ajatellut tuota ollenkaan. Stressi, isot muutokset elämässä yms. ovat tosiaan psorin yleisimpiä laukaisijoita, jos tuo nyt on oikea termi käyttää, mutta got the point.
Äiti on ollut huolissaan siitä päivästä lähtien kun tuo mun nilkka alkoi oireilla, mutta ei vaan oo mulle viitsinyt huoltaan näyttää kun on nähnyt miten innoissani mä tästä kaikesta olen ja miten hyvä mun on muuten olla. Voi äiti.
Laittoi kyllä ajattelemaan. Tää kanta mun täytyy todellakin ottaa ihan vakavasti huomioon ja pitää se mielessä eteenpäin kun mennään. Kysehän kuitenkin on aika tärkeästä asiasta, mun terveydestä.
Heti mulla kyllä tuli mieleen se, että mulla ja/tai a-miehellä on aina, ihan aina, ollut jotain extraa elämässä meneillään. Semmoista seesteistä, rauhallista, käydään vaan töissä ja ollaan -aikaa ei ole ollut juuri nimeksikään. Jotain pientä projektia vähintäänkin koko ajan. Oikeesti, silloinkin kun a-mies oli intissä mulla oli parhaimmillaan 3 työpaikkaa ja opiskelut. Veneen kunnostuksesta talon rakentamiseen, yrityksen perustamisesta lapsiin, koiranpennusta opiskeluun... Ja nyt kun tuo yksi opiskelu mulla tuli taas päätökseen ja tuli selväksi etten sitä toista pystykään aloittamaan, vaikka paikan sainkin, mulla olisi "vain" työt, lapset ja koti. Eli elämän hektisyysaste väkisinkin laskisi jonkin verran. Hidastuisi. Rauhottuisi. Etsinkö siihen ratkaisua näillä kisahaaveilla? Ei, en mä sitä niin halua ajatella. Ei se ole mikään ratkaisu, vaan se on mahdollisuus. Kun opiskelut ei tällä haavaa jatkukaan, mulla on aikaa ja energiaa enemmän panostaa harrastukseen.. Harrastukseen, joka on enemmänkin elämäntapa, mutta anyway. Mä pidän siitä, että mulla on monta rautaa tulessa yhtä aikaa. En mä juurikaan koe olevani stressaantunut. Oon kai tottunut, turtunut siihen tilaan ja siinä on hyvä olla. Kiireessä on mun mielestä helpompi hengittää.
Huh huh. Tuleepa nyt niin syvällistä tekstiä, että oikein hengästyttää. Vai johtuukohan se hengästys sittenkin tästä koripallosta joka on päivän aikana pompahtanut vatsani tilalle. Tankkauspäivä. Jep jep.
Puuroa, hilloa, leipää, britatorttua, pähkinöitä, mansikoita, herneitä, vihersalaattia, grillijuureksia, makaronisalaattia, kahvia, ananasta, banaania, mandariinia, zero-colaa, jäätelöä, lisää hilloa, lisää leipää, suklaata.. mitä vielä? Huh, ihan kamalasti tuli syötyä! Ihan ei ohjeissa pysytty, mutta en mä siitä tällä kertaa niin paineita ottanutkaan. Ei nyt ihan täys katastrofipäivä kuitenkaan.
Mutta vaikka ähky olo onkin, niin täytyy myöntää, että kyllä mä odotan huomista "normaalia" aamupalaa. Maitorahkaa tuli yhdessä päivässä jo ikävä :)
Jeps jeps, näihin kuviin, näihin tunnelmiin päätän tämän juhannusaattoillan postaukseni. Toivottavasti kaikilla oli yhtä antoisa juhannus mitä minulla :) Huomenna taas treenataan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti