This is the thing

No nyt niitä kuvia

Ja kuten lupasin, niin tässä vielä matkan varrelta kuvia.
Olen todella huono ottamaan itsestäni kuvia, varsinkaan kovin edustavia sellaisia, mutta nämä kuvat kertovat ehkä juuri siksi parhaiten minusta. Ja pahoitteluni, osassa kuvissa olen tod.näk. vasta heränneenä alusvaattesillani. Saa lopettaa lukemisen myös tähän :)

Mutta ensimmäisenä:
Tämä on se tilanne josta suunnilleen dietille lähdettiin. Eletään toukokuun alkua.

Ehkä vähän parempaa kuvaa kunnosta toukokuun puolivälin paikkeilta:

Toukokuun lopulla ehdin ensimmäisen kerran veneilemään.. mukaan pakattiin myös treenikamat, tottakai:

Kesäkuun alussa lähti näköjään vaatteet vähenemään :P

Kesäkuun puoliväliä:

Juhannuksena vielä hymyilyttää ja elämä on ihanaa:

Heinäkuun puolivälin paikkeilla alkoi kylkiluut hiljaksiin kaivautua esiin:

Lomaa, treeniä, perhettä.. ei hullumpi heinäkuu:

10v. hääpäivää juhli tämä vaimo varsin väsyneen näköisenä heinäkuun lopulla:

Mutta onneksi väsyneet silmät on helppo peittää aurinkolaseilla :) Ja tässä kohtaa nuo pullistelevat suonet olivat jo ihan arkipäivää:

Ihan niin tiuhaan ei enää tullut kuviakaan otettua... Päänsäryt olivat mukana kuvioissa ja sen kyllä näkee silmistä. Elokuun puoliväliä siis mennään tässä:

Tiimipäivään mennessä piti meikillä koittaa saada vähän pirteämpää ilmettä... mutta eipä sekään tainnut onnistua.

Mutta jaksoin mä silti treenata! Vaikka naama olikin pelkkää luuta ja ihoa enää elokuun lopulla:

Syyskuun alussa innostuin kuvailemaan omaa vatsaani.. juuri syöneenä:

Näitä kuvia ottaessani mä muistan ajatelleeni itsestä pelkästään negatiivisia asioita. Näin vain ylimääräistä siellä ja läskiä täällä. Samana päivänä töissä kauhistelin työkaverilleni, että hyi olkoon, olenko mä oikeasti tuon näköinen... Noh, päätä itse:

Syyskuun 10. mä suunnittelin ottavani kivan kuvan itsestäni kun oli niin kaunis päiväkin... mutta noiden silmien takana ei kyllä liiku enää mitään..

Mutta on sillä mielellä silti vaan valtava voima. Täyttä höyryä treeniä ja aerobista siis edelleen:

Syyskuun puolivälissä mä löysin töistä uuden kaverin. Oltiin ihan saman näköisiäkin:

Ja viimeiset kuvat ennen kisadietin päättymistä:

Kisapäivänä rentoa oleilua A-miehen kanssa laivalla. Melko väsynyt eukko, mutta olihan se mukava pukeutua hihattomaan:

Ihan ei tosin oltu varmoja kummalla meistä on miehekkäämmät käsivarret:

Pikkuhiljaa sitä on palauduttu, vaihtelevasti enemmän ja vähemmän huonosti voiden. Liikunta, luonto ja perhe parhaimpina lääkkeinä.

Ja nyt mä aion keskittyä ihan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja asioihin jotka ovat oikeasti tärkeitä.

Vielä on paljon opittavaa ihan kaikesta, mutta sitä tää elämä on. Ehkä mä palaan siihen oppimiseen vielä seuraavissa postauksissa jollain tasolla ainakin ;) 

Ja vähänkö mä saan olla onnellinen kun kuitenkin kroppa ja pää kesti tämän kaiken.

Nyt otetaan aikaa oikeasti tärkeille asioille ja ihmisille. Kiitos kaikille jotka joutui sivusta kestämään tämän mun henkilökohtaisen hullutukseni ja kiitos kaikille rakkaille jotka olette vielä siinä mun vierellä.

Perhe on tärkein ja heti perässä ystävät.

...and the story continues...

Jatkuu... (kannattaa lukea edellinen postaukseni ennen kuin käy tämän kimppuun)

Kuukausi kulunut siis siitä kun minun "kisadiettini" päättyi. Kisadietti, joka vedettiin kyllä käytännössä tappiin asti, mutta kisoja ei mulle koskaan tullutkaan.
Yllätin itsenikin siitä, miten helppoa mun oli sitten kuitenkin se asia hyväksyä, että sinne lavalle en pääse, vaikka sitä tavoitetta kohti oltiin sata lasissa menty jo aika pitkäänkin.
Helppoa siitä teki se fakta, että mä en itse tehnyt sitä päätöstä. Jos mä olisin itse jättänyt leikin kesken, luovuttanut, en varmasti antaisi sitä koskaan itselleni anteeksi.
Mutta päätöksen teki valmentaja, en minä.
Tottahan se vitutti. Ihan suoraan sanottuna. Ja isosti, ei sitä voi kieltää.
Varsinkin kun loppuaika dietistä oli ollut mulle fyysisesti aika hurjaa, eikä se sitten johtanutkaan ns. mihinkään, tuntui ehkä hetken, että se kaikki "kärsimys" olisi ollut ihan turhaa.
Mutta ei se ihan niin ole.
Mä en kadu mitään. Juuri tuon kaiken mä omasta vapaasta tahdostani halusinkin kokea. Nyt mä todellakin tiedän mitä se vaatii ja miltä se voi tuntua. Koin matkan, jonka halusinkin kokea. Se loppukliimaksi jäi vaan mun osaltani nyt välistä. Loppujen lopuks tosi pieni prosentti koko hommasta siis. Eli miksi mä katuisin? Sain kuitenkin suurimman osan siitä mitä tavoittelin.

Suurin pettymys mulle ehdottomasti oli se, miten asia hoidettiin loppuun. Tai miten sitä siis ei hoidettu ollenkaan. Mä jäin ihan tyhjän päälle ilman minkäänlaisia ohjeita siitä miten nyt tulisi toimia.
Olin jo muutaman vuoden elänyt käytännössä niin, että mun jokainen ateria on ensin mustaa valkoisella ennen kuin se päätyy mun lautaselle. Nyt se maailma oli täysin avoinna.
Kyllähän sitä nyt sen verran jo on kertynyt tietämystä ravitsemuksesta, että osaisi koostaa järkevän reverse-dietin itselleen (ehkä), mutta riitti siinä haastetta kun pää oli ihan tohjona.
Ja väitän, että mun pää oli sen tähden tohjona, kun olin niin onnettomassa kunnossa. Jollekin minun sen hetkinen kuntoni olisi varmasti ihan normaali, mutta mulle se ei ollenkaan luontainen ollut. Voin olla toki väärässäkin.
Anyway, se suurin piirtein kuukausi siinä meni, että voin fyysisesti jollain tavalla huonosti joka päivä. Huonoa oloa, päänsärkyä, mahakipua, turvotusta, heikotusta, janoa, nälkää, ähkyä, särkyä... ihan koko skaalaa. Mutta mä en oikeestaa juurikaan välittänyt niistä mistään. Osasin hyvinkin pitkälti sulkea ne pois mielestä, koska mun mieli voi päivä päivältä koko ajan paremmin ja paremmin.
Työkaverit huomasi hyvinkin pian miten vanha kunnon Hanne on tullut takaisin jonnin joutavine höpötyskohtauksineen.

Tämän viikon mä oon ekaa kertaa sitten sen dietin päättymisen, voinut kokonaisvaltaisesti paremmin kuin pitkään pitkään aikaan. Ja mulla on flunssaa.

Kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin kun vaikuttaa ihan kaikki asiat elämässä. Ei pelkästään fyysinen ja psyykkinen terveys ja hyvät ihmissuhteet, vaikka ne toki ovat siellä kärkipäässä.
Mulla on oltava monet muutkin arvot ja tekijät kunnossa ja niin, että pystyn seisomaan edustamieni asioiden takana.

Tiimi jossa olin kasvoi sinä aikana kun olin siinä mukana ihan huimasti. Kilpailijoita tuli kymmenittäin ja yhteistyökumppaneita ja sponsoreita samaa tahtia. Hienoa työtä valmennustaholta kyllä kilpailijoita ajatellen. Ei varmastikaan kovin monella muulla tiimillä ole asiat yhtä hienolla tolalla.
Mutta valitettavasti ne eivät olleet yhtään "mun juttu".
Oli sikakallista vaatefirmaa, josta velvoitettiin ostamaan tiimivaatteet. Myös tiimipäivillä oli suotavaa olla ko. firman treenivaatteet päällä, sillä paikalla oli usein myös valokuvaaja.
No mä nyt en silkasta ostamisen ilosta osta vaatteita, joissa ei hinta-laatu -suhde todellakaan täsmää, joten ostin vain yhden setin. Ehkä minulta siis ei irronnut riittävän hyvää mainosta tässä suhteessa..
Oli itseruskettavia, joita nyt psoriaatikko ei ihan kauheesti käytä, huippulaadukkaita kampaaja palveluita (käyn ehkä kaksi kertaa vuodessa kampaajalla ja mieluummin kannatan oman kaupungin yrittäjiä) ja lisäravinnevalmistajaa, jota kyllä hyödynsin kun kerran treenien ympärillä piti jos jonkinlaista litkua lipittää ja vitamiineja napsia. Mutta siis kokonaisuudessa, mä en todennäköisesti ollut ihan riittävän tuottoisa markkinoimaan näitä yhteistyökumppaneita.
Vastaan tuli myös muitakin omia arvoja vastaan taistelevia seikkoja, joihin ei todellakaan tarvinnut osallistua, mutta ne saivat kyllä mut kauhistelemaan, että millaisessa touhussa oikein olen mukana.
Avataanko vaikka nyt sen verran, että jos nippanappa parikymppisiä kannustetaan ottamaan kaiken maailman täyteaineruiskuja naamaan, ollaan hyvin kaukana siitä mitä tällainen harmaa ituhippimaalaishiirulainen haluan edustaa.
Tältä puolelta oli helppo sulkea silmänsä kun riitti että jää vaan sen piirin ulkopuolelle.

Mutta eiköhän tämä tästä aiheesta ala jo riittää.
Jos jotain tulee vielä mieleen niin voinhan mä siihen vielä palata niin monta kertaa kuin haluan.
Ainiin, kuvia tuun varmasti vielä lisäilemään ainakin kun vaan saan kaivettua niitä jostain.

Nyt rotsi niskaan ja I Love Me -messuja kohti.

It's gonna be a long story....

Olin jo päättänyt, etten kirjoita enää blogeja ollenkaan, mutta jotenkin kai psyyke vain vaatii sitä, että saa sylkeä asioita sanoiksi ja tää kirjoittaminen on mulle luontevaa ja terapeuttista.

Edellinen postaukseni on marraskuulta 2015. Eli noin vuosi sitten, jolloin siirryin kirjoittelemaan erään fitness tiimin sivujen blogeihin. Enpä mä sinne montaa postausta saanut aikaiseksi ja nyt olenkin jo poistanut ne kaikki, joten eivät ole luettavissa enää missään.

Mutta nyt mä oon taas täällä. For good.

Vuoteen on mahtunut aika paljon kaikenlaista enkä oikein tiedä mistä aloittaa, joten pahoitteluni, jos tekstini on poukkoilevaa ja epäselvää. Koitan nyt jotenkin näppärästi tiivistää kuitenkin.

Tavoitteenani oli bodyfitnesskisalava. Ihan vaan itseni vuoksi. Halusin treeneihin tavoitteellisuutta. Itseäni varten ja itselleni. En kenenkään muun vuoksi enkä kilpaillakseni ketään muuta kuin itseäni vastaan, vaikka se kilpailu onkin. Jollekin se kai kuulostaa tyhmältä, mutta se oli se mun juttuni alusta saakka.
 2015 toukokuussa aloitin pienessä ja maanläheisen tuntuisessa tiimissä. Meitä "kilpailijoita" ei ollut kuin kourallinen. Tiimillä ei ollut tuolloin edes nettisivuja.
Valmentajalla oli hirmuisen maalaisjärkinen ote kaikkeen touhuun mitä valmennukseen liittyi; ravintoon, treeniin, lepoon. Kaikki ylimääräinen hömpötys ja hifistely oli turhaa. Ei mitään eriskummalisia superfoodeja tai kyseenalaisia rasvanpolttajia vaan ihan rehtiä ravintoa ja liikuntaa. Todellakin toimivaa ja juuri mun makuun sopivaa.
Syksyn 2015 Fitness Expojen jälkeen en malttanut olla kysymättä valmentajalta, milloin mulla voisi olla saumaa astua kisalavalle. Kahvithan siinä meni väärään kurkkuun kun hän vastasi, että vuoden päästä syksyllä. Niin pian!? Vuosi tulisi menemään niiiiin nopeasti. Olin hämilläni, mutta koska luotin valmentajaani, niin se otettiin tavoitteeksi.
Vuosi ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen. Ekan kerran olin joulun tietämillä muistaakseni jotain 3 viikkoa kipeänä ja epäilin jo silloin, että kannattaako mun maksaa kisalisenssiä tammikuussa, onko kehitys seisahtanut vai vieläkö on saumaa syksyyn. Valmentajan näytettyä vihreää valoa edelleen, maksoin pois 100 euron kilpailulisenssin ja kovaa treenaaminen ja kurinalainen elämä syksyä kohti sai luvan jatkua.
Mä tein kahta duunia ja treenasin viidesti viikossa. Lapset. Koira. Koti. Parisuhde. Tärkeysjärjestys ja ajankäyttö oli tuontuosta mitä sattuu ja se söi mua sisältä. Kovaa. "Omasta" duunista mä nautin suunnattomasti. Sali ja treenit oli mulle pakopaikka ja hengähdystauko kaikesta muusta, joka näin jälkeenpäin ajateltuna oli kuin yhtä suurta harmaata massaa.
Musiikit täysille ja kroppa piippuun jotta endorfiinit sai mielen virkeeksi. Siitä töihin ja töistä töihin. Tätä päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Aina mä näin asioissa ne hyvät puolet ja jaksoin hymyillä. Se on kai aina ollut mun vahvuus.
Kunnes mun sydän olikin toista mieltä.
Lopulta mä löysin itseni lääkäristä, josta mut lähetettiin ensiapuun. Mulla epäiltiin olevan keuhkoveritulppa, sydämen vajaatoiminta, sydänlihastulehdus, ylikunto... list goes on. Mutta miten onnellinen saankin olla kun kaikki testit, joita otettiin muuten monta, todistivat mun olevan harvinaisen terve yksilö.
Diagnoosi - stressi.
Stressi ihmisellä, joka pitää stressiä lähinnä muoti-ilmiönä. Ihmisellä joka ei koe eikä tunne stressiä. Kroppa tunsi, vaikka mieli ei. Sitä oli todella vaikea niellä. Mutta lopulta kun irtisanoin itseni kakkosduunista, jossa kyllä ihan viihdyin, alkoi kroppa palautua. Ei enää rytmihäiriöitä tai paineen ja puristuksen tunnetta rinnassa.
Tässä kohtaa elettiin suurin piirtein maaliskuuta.
Nyt mulla oli enemmän aikaa. Ja ajan piti olla tarkoitettu oikeasti tärkeille asioille. Kyllähän mä paljon enemmän perheen kanssa nyt sain aikaa viettääkin ja elämä oli oikein mallillaan.
Joskus kai huhtikuussa alettiin jo pikkuisen keventelemään ja ensimmäiset 4 kiloa oli jo karistettu kun jossain touko-kesäkuun taitteessa alkoi ihka oikea kisadietti.
Tosi pitkään kaikki meni omasta mielestäni tosi hienosti eikä dietti tuntunut oikein missään. Paino tuli hiljaksiin alaspäin. Tosin tavoitekisapainoa (n. 50kg) en pitäynyt realistisena kun en sitten yläasteen ole niin vähää painanut. Ajattelin itse, että se olisi siinä 53 kilon tietämillä.
Ketoosille mentiin melko aikaisessa vaiheessa. Paino ei liikkunut tarpeeksi nopeasti. En nyt enää muista missä lukemissa oltiin kun mitään en dietin aikana kirjoittanut mistään ylös. Ketoosilla elämä oli alkuun varsin helppoa. Ei ollut nälkä ja energiaa riitti. Salitreenejä oli 5 viikossa ja aerobisia lisättiin pikkuhiljaa kunnes lopulta niitäkin oli jokaisen salitreenin päätteeksi ja viitenä aamuna viikossa.
Aloin vähitellen uupua, mutta kaikki tein täysillä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Näinä poikkeuksina mulla särki päätä niin kovaa, etten pystynyt pitämään silmiä kunnolla auki, oksetti ja kaikki valot ja äänet sattuivat. Silloin jäin kotiin makaamaan.
Jalkatreeneistä multa hävis voimat aerobisten vietyä jaloista kaikki mehut, mutta selkä, olkapäät ja kädet paukutti uusia enkkoja lähes joka treenissä.
Oli hyviä päiviä ja oli tosi huonoja päiviä.
Työkaverit ja perhe huomas mun muuttuneen melko radikaalisti. Mä kuljin töissä kuin harmaa haamu enkä tapani mukaan enää höpötellyt jonninjoutavia. Äitiäni jännitti puhua mulle kun ei tiennyt miten mihinkin reagoisin.
8-vuotias poikani kysyi multa todella usein: "Äiti onko sulla kaikki hyvin?" Tää hajotti ehkä eniten. Ei lapsen kuulu olla huolissaan terveestä vanhemmastaan. Ei hymyilyttänyt, mutta mä tiesin, että tätä kestää enää niin lyhyen aikaa, että mä todellakin aion vetää tän homman kunnialla maaliin ja läheisten huolesta huolimatta he kaikki tukivat ja ymmärsivät mua. Myös mun pienet lapset.
Dietti oli loppusuoralla ja se oli nyt mun prioriteetti numero 1.
Mitä suurta häpeää mä tästä nyt tunnenkaan.
Varasin omasta ajanvarauskalenterista ajan treeneihin, jottei vaan tulisi töitä niin etten ehdi treenaamaan. Koira ei aamulenkillä ehtinyt nuuskia naapurikoirien viestejä kun vaan juostiin tai käveltiin reippaasti ilman pysähdyksiä eteenpäin. Jätin perheen keskeisiä viikonlopun venereissuja välistä, jotta sain viikon treenit pakettiin. En nähnyt kavereitani läheskään kuten ennen. En edes soitellut heille. En halunnut mennä enää kylään minnekään, edes vanhempieni luo, koska en halunnut joutua "stressaamaan" ruokailuaikatauluista.
Luoja miten ihana mies mulla onkaan, sillä en muista hänen valittaneen kertaakaan. Olisinko muka itse jaksanut katsoa moista? En rehellisesti tiedä. En mä ollut kärttyinen tms. En vain ollut läsnä. Ja kun olin, en ollut sittenkään.
Mutta tää kaikki kuului asiaan. Tiedostin nämä jo siinä hetkessä ja vaikka ne tuntuikin pahalta tein sen kaiken omasta vapaasta tahdostani. Mulla oli päämäärä. Mua itseäni varten.

Jyväskylään hotelli varattu jo vuotta ennen, varausmaksut kisaväristä maksettu, meikki, hiukset ja väri ajat varattu, 500 €:n bikinit teetetty, kallis tiimiasu ostettu. Työkalenterista viikko kiinni...

Muistan valmentajan sanoneeni mm. seikat "liian kireä ei voi olla" ja "jalat on sun vahvuus" ja "tuolla rakenteella sä et ole viimeinen" ja "saat olla vähän hemmetin ylpeä kahden lapsen äiti siellä lavalla" ... muun muassa poseerauksista oli jotain puhetta, että takapose on se mun parhain. Esiintymisestä mulla oli alkuun ihan "vääränlainen" kuva kun olin katsonut esim. Hanna Saarion esiintymistä youtubesta. Niin ei olisi saanut tehdä vaan neuvottiin katsomaan kansainvälisten kisojen videoita. Tein niin ja jaoin instaan videon omista poseharjoitteluistani sen jälkeen. Valmentajalta tuli heti peukkua, että olin ymmärtänyt tyylin ja näytti hyvältä.

Viimeinen selkätreeni valmentajan kanssa ja muistan ainakin sanat: "no kyllä tehoja vielä ainakin irtoo". Oltiin menossa kisoja kohti sata lasissa.

Sunnuntaina, viikko ennen kisoja, oli tiimipäivä. Silloinkin mulla oli taas se järkyttävä hedari enkä ollut ehkä parhaimmillani, jota pyysin anteeksi. (Miksi??) Edelleenkään ei sanaakaan mihinkään muuhun suuntaan kuin kisoja kohti.

Kisaviikolla, keskiviikkona, menin taas Helsinkiin. En tiennyt mitä siellä oli ohjelmassa muuta kuin posetreenit, joten olin varautunut vähän kaikkeen.
Mutta en sittenkään ihan kaikkeen.
Posetreenien jälkeen valmentaja pyysi mut toimistoonsa juttelemaan. Hän kysyi kysymyksiä, joita en ilmeisesti ymmärtänyt, sillä mikään vastaukseni ei tuntunut kelpaavan. Kysymyksiä, joita olisi mielestäni  pitänyt esittää jo toukokuussa 2015. Välillä ihan hermostuin kun en ymmärtänyt mitä mun kuuluisi vastata. Huoneessa oli monta painostavaa, pitkää, hiljaista hetkeä.
Lopulta lensi märkä rätti kasvoille, vedettiin matto alta ja mitä näitä nyt on. Mua ei päästetä lavalle.
Mä olin menossa. Loppuun asti mä olin menossa. Mutta valmentajani ei mua sinne päästäisi.
"Ei kannata", hän sanoi.
Mä "näytän joulukuuselta" koska "navasta ylöspäin kiristyy jo niin että sieltä palaa jo lihaksetkin" ja "navasta alaspäin senkun löystyy". Sivuposesta näkee "ettei siellä mitään ole". "Esiintymisestä puuttuu intohimo lajia kohtaan". Ja mitä näitä nyt oli.
Itse mä en itseäni enää aikoihin ollut osannut arvioida "sillä silmällä", jos koskaan olin, mutta nyt mä olin jo ihan kuutamolla kun yks kaks osa mun vahvuuksista olikin heikkouksia.
Miten näitä seikkoja ei nähty aikaisemmin kuin kolme päivää ennen kisoja?
Ei sanaakaan aikaisemmin.
Siinä sitä riitti nieltävää, mutta asia oli niin etten sille mitään voinut, niin nieltävä se vaan oli.
Se ja kaikki ne hukkaan heitetyt eurot.
Painoa mulla oli jäljellä se valmentajan asettama kisapainotavoite. 50 kg.
Viimeinen kysymykseni valmentajalleni oli, että mitä nyt sitten, mitä mä saan syödä?
Ja huom, olin elänyt muutamat edeltävät viikot käytännössä katsoen kananmunanvalkuaisella, proteiinilla, kurkulla ja salaatilla.
Sain vastaukseksi: "Ota nyt muutamapäivä ihan rennosti, mä laitan sulle uuden valion vielä tänään illalla."
Siitä on nyt kuukausi.
Sitä iltaa ei oo vieläkään tullut.



To be continued..