Jotain aivan muuta...

Mikä ihme siinä Lontoossa oikein on?

Tänään tuossa kun laitoin ruokaa aattelin, että laitanpa musiikkia soimaan spotifysta. Löysin sitten listan nimeltä London... <3
Ja se lista näyttää tältä:

Ja ihan vaan tästä musiikista mun sydän pakahtuu ja musertuu ja tekee kaikkee yhtäaikaa.
Mikä kumma siinä on? Mä voin melkein tuntea Thamesin jokirannan tuulen mun poskilla tai haistaa Camden Marketissa myytävän omenapiirakan tai kuulla Piccadilly Circuksen ihmisten hälinän.
Hyde Park. Se on mun lempparipaikka. Keuhkoissa tuntuu sen puiston ympäri juoksemisen hengästys ja suussa maistuu kuohari Serpentine Barista. Aurinko häikäisee.
Voi jumpe. On ihminen sit niin outo otus. Just mä siellä olin, mutta niin kaipaan jo takaisin.
Edes viikoksi.

Ei paljon aikaa muuten kun jopa a-mies sanoi ensimmäisen kerran että voisi lähteä mun kanssa käymään siellä! Ehkä ens vuonna kun meillä on 10v. hääpäivä.. :)

You know... puheripuli...

Taas se tosiaan tuli. Se inhottava liian pulska olo. Ja samaan aikaan olin ihan pihalla treeneistäkin. Ihan hirveetä koittaa itse koostaa omat ohjelmat kun tietoa ja ymmärrystä ei oo enempää kuin nettivalmennusten perusteella ja kehitystä tarvittais esim. selkään ja olkapäihin huomattavasti enemmän mitä takareisiin.
Noh, koska kuitenkin tykkään treenata ja oman olon vuoksi myös hieman keventyä niin oon nyt sitten tovin mennyt taas yhden nettivalmennuksen ohjeilla. En aio mitenkään orjallisesti sen valmennuksen ohjeita välttist noudattaa, mutta kaikkinensa treenaaminen ja koko elämä jotenkin huolettomampaa kun on valmiit ohjeet joiden mukaan mennä.
Ja turvotus ja se kaikkein pahin itseinho-olo helpotti jo parissa päivässä!

Mutta koska mä en osaa näköjään päästää tästä aiheesta irti kun siitä on tullut niin iso osa mua, niin jotain jännää on taas tapahtumassa ihan lähiaikoina.
Oon menossa Helsinkiin vetää elämäni jalkajumpan ja ottaa itsestäni mittaa; oisko musta erään tiimin valmennukseen. KÄÄK! Mutta ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa, vielä en edes tiedä synkkaako mulla sen valmentajan kanssa yhtään vai ollaanko ihan eri planeetoilta. Omia rajoja tarkoitus rikkoa kuitenkin ja tutustua lajiin vihkiintyneiden ihmisten kanssa. Kaikki tää vie vaan eteenpäin.

Kuten ihana äitinikin tänään sanoi: "Kun sä tiedät mitä sä haluat ja mikä tekee sut onnelliseksi, sä tiedät kyllä mitä sun pitää tehdä" <3 Ja mähän teen.

Tän jutun lisäks on tässä priorisoitu vähän muitakin juttuloita.
Pyysin tuolta kakkosduunista koko kesäksi palkatonta, jotta pystyn viikonloput viettää kunnolla lasten kanssa. Venekin lasketaan huomenna niin alkaa sekin kausi ja muksuthan rakastaa veneillä. Tosin huomenna vielä sinne nyt ei mene kuin nuo "aikuiset" miehet, mutta eiköhän me naiset ja lapsetkin kohtapuolin mukaan mahduta :) Ja se nyt voi olla, ettei se palkaton edes onnistu, mutta yrittänyttä ei laiteta. Vielä kun lapset on niin pieniä, että haluavat äidin ja isän mukaan tulla.. Nipistetään jostain muusta.

Ja perheestä vähän muutakin! Mutta siis tästä mun orkkisperheestä, eli mä, mun vanhemmat ja mun siskot; me ollaan menossa heinäkuussa Gdanskiin! Eli siinä tulee täyteen uudenvuoden lupaus nro 2: 3. ulkomaan matka tähän vuoteen. Ostettiin siis siskojen kanssa vanhemmille synttärilahjaksi moinen reissu kun he täyttävät molemmat 60 vuotta tänä vuonna.
Muut lupaukset onkin vielä aika lailla työn alla... mutta eiköhän niitä vielä saada toteutettua :)

Kevyesti taas poukkoilee tää mun teksti aiheesta toiseen :P Mutta anyway mun yks ihan parhaista ystävistä lähetti mulle tämän linkin. Ihan vaan, koska mä tulin hänen mieleen siitä. Ihana Sannis <3
Tuossa mun edellisessä tekstissä juuri tuota asiaa ajoin takaa. Ja miten helpompi onkaan taas olo kun näkee koko kuvan. Nää on näitä juttuja joita tarttis vaan usemmin palauttaa mieleen.

No mutta ennen kuin menee yhtään syvällisemmäksi tää jutustelu taas..
Tänään olin illan lasten kanssa mummolassa ja tästä tulikin suunnittelematon cheatti-päivä ;) Huomenna sitten täydellä tarmolla pihan kimppuun kun on (taas!) vapaa lauantai ja kohtuullisen kivaa ilmaakin lupaillut.
Massu täynnä jätskiä ja kintut kipeenä aamun treenistä tää tyttö kömpii peiton alle ja kuorsaa makoisasti aamuun jota ei herätyskellot häiritse.

Explanation

Cleaning up my mind

Mulla on semmoinen vika, sukuvika, etten mä oikein osaa puhua. Mutta onneksi tässä suvussa osataan kuitenkin kirjoittaa. Yksi kirjoittaa blogia, toinen sähköposteja, Mamma aikoinaan runoja ja isä A4:n kokoisia muistilappuja keittiön pöydän täyteen.
Eli päätä saadaan tyhjennettyä ja puhdistettua edes jollain konstein kun puhekyky toisinaan katoaa.

Ei tää kirjoittaminenkaan tosin aina ihan kivutonta ole.

Mutta joo.

Kun mä olin teini, mulla oli ihan selkeä visio ja unelma siitä mitä mun elämä tulee sitten aikuisena olemaan. Tää visio oli ainakin parin muunkin ihmisen päässä ilman, että siitä oli edes puhuttu. Aika hassua, mutta muistan erittäin selvästi miten mun sisko sanoi yhdelle meidän serkulle mun ollessa jotain 14 vuotias, että se on ihan selvää, että meistä siskoista minä tulen olemaan se, joka ensimmäisenä menee naimisiin ja saa lapsia. Niinhän siinä kävi.
Mutta tää mun visio.
Sanoin mun parhaalle ystävällekin aina, että kun mä olen 25 olen naimisissa, asun maaseudulla omakotitalossa, mulla on 3 lasta ja koira. Visio. Ei. Ei pelkästään visio. Mä todella toivoin ja halusin sitä. Se oli unelma.
Kun mä olin 18 mä näin mun unelmien miehen. Siellä se tiskin takana heitteli laseja miten sattuu ja katsoi silmiin tarjoillessaan drinkkejä. Ja kappas. Samaiseen baariin haettiin blokkaria eikä mennyt montaa kuukautta kun oltiin jo työkavereita ja siitä se sitten lähti. 4 vuotta siitä ja oltiin jo naimisissa. Sit tuli lapsi ja parin vuoden päästä toinen. Nuorimmaisen ollessa pari vuotias tultiin meidän paritalon puolikkaan oven taa kysymään josko kämppä ois myynnissä ja mehän myytiin ja ostettiin vihdoin se omakotitalo. Maalta tietty. Ja koira tuli taloon hyvin pian muuton jälkeen.
Kaikkien näiden vuosien aikana mä toteutin muitakin - "pienempiä" - unelmia. Mä omistin hetken aikaa pikkuisen punaisen "urheiluauton", opiskelin ja vaihdoin ammattia kokonaan, mä matkustin ulkomaille monta kertaa, mä vaeltelin tuntureilla, nukuin taivasalla, kävin kuutamouinnilla ja juoksin yli 10 km, joka se on mulle jo paljon.

Ja nyt mua on ahdistanut jo jonkin aikaa taas vähän astetta kovemmin. Mikä? En osaa edes tarkalleen sanoa. Yleisesti vaan vaikeuksia tarttua mihinkään hommaan. Kulmat kurtussa painaa menemään vaan eikä osaa nauttia oikein mistään. Mukamas oikein mikään ei ole hyvin. Paha olla.
Oon tehnyt tässä muutaman päivän todella kovaa ajatustyöskentelyä. Funtsinut tätä elämää. Ja tuota ylläolevaa tarinaa miettiessäni kysyn, että onko mulla muuta vaihtoehtoa kuin olla vähän helvetin tyytyväinen ja onnellinen? Ei ole.
Miten moni, varsinkin ikäiseni, haaveilee ja uneksii tästä kaikesta mitä mulla on? No tosi moni. Mä itse haaveilin niistä jo ihan kakarana. Ja nyt mä elän sitä. Mun omaa unelmaa.

Mä tarviin uuden auton heti kun yrityslaina on maksettu kokonaan pois. Kämppää tarttis remontoida about kymppitonnilla. Lampi pitäis tyhjentää, kaivaa syvemmäksi, rakentaa saunamökki, laittaa uudet sorat pihaan ja tielle, istuttaa puita, maalata talo... ja kohta huomataan, että meidän pojatkin tarvii jo mopoautot, jotka nekin maksaa yks 10.000 € kappale. Ei ihme että joskus vähän ahdistaakin.
Mutta tää kaikki kuuluu siihen mun unelmaan, jota mä elän, se on vaan hyväksyttävä. Ja se unelma elää jossain paljon pintaa syvemmälle niin ei pidä antaa moisille masentajille liikaa painoarvoa.

Raha. Se on kans yks perkele. Nyt raha seisoo mun yhden unelman edessä ja se unelma on bodyfitness kisalava. Ei sinne lavalle mitään asiaa ole ilman lajin vankkaa tuntemusta omaavaa valmentajaa ja tiimiä. Ja niitä mulla ei ole, eikä varaa niistä maksaa.
Yksilöllinen kehonrakentaminen saati ne kisadieetin viimeistely viikot on mulle rakettitiedettä enkä mä halua olla, varsinkaan tällä iholla ja näillä nivelillä, koekaniini itselleni.
Mutta tuskinpa mä kauheesti veden takapakkia kun syön puhtaasti ja opittujen ohjeiden mukaan ja treenaan kehitystä seuraten niin, että mun on hyvä olla.
Ehkä sitten kun olen master-ikäinen (45+) mulla jopa on jo varaa lajia harrastaa sinne kisalavoille asti. Tiedä häntä.

Eilen olin piiiitkästä aikaa hierojalla. Kehonhuolto sattuneista syistä jäänyt ihan liian vähälle huomiolle. Varasin uuden ajan heti ens viikon perjantaille. Ehkä siinäkin osatekijä siihen ahdistukseen.
Aamulla olin pitkästä aikaa aamulenkillä koiran kanssa. Pöllö huhuili ihanasti metsässä ja valkohäntäpeuroja loikki pellon laidalta metsään meitä piiloon.
Lenkin ja aamupalan jälkeen menin salille. Mulla ei ollut valmista ohjelmaa kirjoitettuna treenivihkoon, joten treenasin mitä halusin. Takareidet ja pohkeet oli vuorossa ja lisäks vedin leveellä myötäotteella vähän leukoja ja pumppailin tangolla pysypunnerruksia. Lopussa vasta laitoin musiikit korville ja poljin viellä hiki valuen 20 minuuttia.
Suihkuun, kauppaan, töihin. Lonkkahermo alkoi taas vähän kirraamaan.
Töissä viiteen ja nyt kaksin kotona koiran kanssa.
Lapset on setänsä ja serkkunsa luona naapurissa leikkimässä ja mun nenän edessä tietokoneen vieressä a-miehen ostamia tulppaaneja. Koira pötköttää lattialla mun tuolin takana.
Päätä särkee. Mutta edes se ei nyt haittaa. Ei enää nyt kun se on tyhjennetty.
Nyt on hyvä olla.

Kiitos.

Lift Me Up Above This...

No kyllä nyt pukkaa tekstiä!

Joo.. oli mulla lasten kanssa sen verran pääsiäissuunnitelmia, että piti mennä mummolaa syömään tänään. Noh. Ei me sitten menty. Nuorempi poika päätti oksentaa just ku meinasin vetää takkia päälle.
Vatsatauti. Ei jumankauta. Kaikkista kamalin näistä perus kulkutaudeista. Toivottavasti menis helpolla tänä vuonna.

Olin aatellut, että ruuan jälkeen oisin jättänyt pojat mummolaan ja lähtenyt salille, mutta näin kun ei sitten voitukaan toimia niin ei muuta kun hullun moinen siivousoperaatio käyntiin, siitä sopivasti alkulämpöä ja sit kyykkäämään tuonne kotikuntosalille oikein tunteella. Vuorossa siis se "kevyempi" viikon kahdesta jalkapäivästä.

Ja treeni meni jotakuinkin näin:
Kyykky tangolla 20x18kg, 15x18,x 15x18, 15x18, 15x18
Kapea etukyykky kahvakuulalla 20x10, 15x10, 15x10, 17x10
Lyhyt & pitkä askelkyykky käsipainoilla 8x7, 8x7, 6x7 / jalka
Lantionnosto 12x10, 12x10, 12x10, 12x10
Penkille nousu + jalan ojennus taakse 16, 16, 12 / jalka
Askelkyykky sivulle 10, 15, 10, 15 / jalka
Leveä etukyykky kahvakuulalla 20x10, 20x10, 15x10, 15x10
Linkkarit 10, 7
Istumaan nousu kahvakuulalla 12x10, 12x10
Zikzak potkut 20, 20
Hoover 30s, 30s
Kierrot kahvakuulalla 10x10, 10x10
Palautukset sarjoissa 30 sekuntia ja sarjojen välillä minuutista kahteen. Vatsat tein kierrokset kerrallaan kaikki yhtä soittoa.
Salilla käytän tässä kevyemmässäkin treenissä enemmän painoja, mutta kummasti saa näilläkin mukavan poltteen kinttuihin kun toistoja vaan on riittävästi ja tauot tarpeeks lyhyitä.

Sykemittari lakkas toimimasta tossa kun aloin tekee vatsoja, mutta aikaa meni vähän reilu tunti, kulutus about 500 kcal, keskisyke 150bpm ja maksimisyke 188 bpm.
Tuli mulle ainakin hiki! Ja taas ihan mielettömät fiilikset ja buustit treeniin kun osuva biisi alkoi paukkuu korvissa. Ei sillä, että pääasiassa sen on se voima ja rytmi mikä musiikissa tuohon treeniin ehkä eniten vaikuttaa, mutta kyllä mun tulee aika paljon noita sanoituksiakin kuunneltua ja niistä otettua lisää voimaa treeniin.

Just nyt parhaimmat kiksit biiseistä:
Lift Me Up - Five Finger Death Punch, Rob Halford
Holding out for a Hero -Bonnie Tyler
Not Strong Enough - Apocalyptica, Doug Robb
Eteen ja Ylös - Elastinen
Mitä kuuluu - Elastinen
Ei oikotietä - Cheek (jep, tää on aina vaan tässä listassa)
Freaks - Timmy Trumpet, Savage
Ja toi viiminen on kyllä ihan puhtaasti sen biitin ja tahdin takia :) Ei mitään jakoa pyöräillä tai vaan kävellä rauhallisesti jos toi paukkuu korvissa!

Ei oo nyt vähään aikaan tullu kunnolla kipeeks mitkään paikat treeneistä ja oon vähän miettinyt, että pitäiskö mun pilkkoo tota treeniä niin, että se ois 5-jakoinen. Hmmm... tästä täytyy ehkä keskustella vielä. Ja muutenkin haluaisin treeniin enemmän huomiota selkä-olkapäät osastoon. Ne kun eniten kaipaa kehitystä. Jaloissa mulla nyt tuota massaa on ihan mukavasti niin se ei ehkä haittas jos jalkapäivä ois "vaan" kerran viikossa ;)

 
Niin siitä keskiviikosta! Siitähän mä en mitään oo vielä kirjoittanutkaan. Olin siis tapaamassa erittäin hyvin menestynyttä bodyfitness kilpailijaa, lajin ammattilaista. (Mä jännitin tätä tapaamista ihan järjettömän paljon! Normisti en oo mikään jännittäjätyyppi, mutta nyt yllätin ihan itsenikin.) Hän oli myös sitä mieltä, että takareittä ja pakaraa löytyy kyllä, mutta selkä kaipaa lisää v-mallia ja olkapäät pyöreyttä. Hän meinas, että kilpailemaan mulla vois olla asiaa keväällä 2017 tai ehkä syksyllä 2016. Mä oon samoilla linjoilla. Epävarmuus itsestä on ihan järkyttävän suuri ni mä haluan olla enemmän kuin varma, että mulla on sinne lavalle jotain asiaa mennä.
Mutta ei se sitä vielä tarkoita, että sinne oikeesti päästään. Hän ei valmennukseensa pysty tällä hetkellä ottamaan eikä sen puoleen mulla siihen ois varaakaan. Nyt täytyy vaan luottaa, että osaan itse rakentaa mun treenien sisällön niin, että kasvan oikeista paikoista. Tarkoitus on tavata tää ihminen vielä uudestaan ja vähän keskustella niistä mun treeneistä ja muustakin. Siitä sitten lisää myöhemmin.
Ja sitten kun sitä lihasmassaa alkais olemaan riittävästi niin siitä se haasteellisin osuus vasta alkais. Miten pudottaa rasvat minimiin menettämättä niitä kovalla vaivalla rakennettuja lihaksia. Ja tää puoli on mulle ihan täyttä hepreaa. Mutta kun tahto on kova ja motivaatiota riittää niin mikään ei ole mahdotonta. Eihän? Sano mun sanoneen. Mä sinne bodyfitness kisalavalle vielä nousen, perkele. Mutta koska ja millä konstein, se jää nähtäväksi.

Jatkuvaa poikkeustilaa..

Tää päivä alkoi ihan päin helvettiä.

Menemättä sen enempää aiheeseen, pointti, että mua ärsytti ja vitutti ja harmitti ja suretti ja raivostutti ja ja ja... ihan törkeesti.
Heitin jätkät päiväkotiin ja menin töihin seiskaks. Koko työpäivän aikana en ajatellut paljon mitään muuta kuin sitä omaa paskaa oloa. Lähinnä odotin sen helpottavan, mutta turhaan. Normaalisti mä en kovin kauaa oo pahalla päällä tai mitään, mutta tää oli nyt poikkeustapaus. Mua vaan vitutti. Tunnista toiseen. Vaihdoin työpaikkaa kolmen maissa ja sit alkoi hiljalleen vähän helpottaa. Pääsin "omiin töihin" ja mä niin rakastan mun omaa työtä. Onneks molemmissa työpaikoissa on ihmisiä jotka saa mut sentään ihan heittämällä hymyilemään. Kiitos siis heille kaikille <3

Jossain vaiheessa päivää sain viestin ettei mun tarvii hakea poikia päiväkodista ja voin tehdä töitten jälkeen mitä haluan. Edelleen mulla oli fiilis sen verran... jotain... että kävin kaupassa ostaa yhden siiderin ja levyn 90% tummaa suklaata.
Rehellisesti ois tehnyt mieli mennä johonkin paikallisen räkälän nurkkapöytään yksin istumaan ja vetää ihan huolelliset kännit.
Mutta mä menin salille. Shokkiylläri.

Rinta-kädet treeni kovilla painoilla ja pidemmillä palautuksilla. Ja miten ihanaa se taas olikaan. Sarjapainot nousi melkein kaikissa liikkeissä edellisestä kerrasta. Haukkareissa täysin uudet enkat! Scotissa tangolla sarja 24 kg:lla! Viimeks oli 21,5 kg:lla.
Ja treenin päätteeksi vielä pyöräilyä parikyt minuuttia. Sykkeitä en kyllä saanut pidettyä kovin matalalla kun poppi pauhas korvissa ja fiilis oli taas mitä mainioin.
Siideri ja suklaa sai jäädä odottamaan pahempaa kriisiä.

Nyt illalla kotona sitä taas on saanut työskennellä tuon oman pääkopan kanssa aika huolella. Mitä kaikkea mä haluan elämältä? Mihin mä tyydyn? Olenko tarpeeksi? Onko mulle tarpeeksi? Mistä tiedän mikä riittää? Mihin voin luottaa? Mihin en? Mitä voin tehdä toisin? Kannattaako mitään tehdä?

Kello on yksitoista illalla ja lapset meni vasta hetki sitten nukkumaan. Mä oon yksin ja mun on ihan hyvä olla. Treeni ja asioiden kirjoittaminen ylös. Niillä mä saan pään selväks. Tänään tosin en sitä ruokapäiväkirjaa ja sen yhteydessä pitämääni päiväkirjaa saanut kirjoitettua kun eväätkin jäi aamulla tekemättä.. Mutta kyllä tää blogin kirjoittaminenkin tyhjentää mieltä ihan mukavasti.

A-mies sanoi aika osuvasti tänään: Mun elämä on jatkuvaa poikkeustilaa.
Totta. Mutta mä omalla hullulla tavallani niin nautin siitä. Kiireessä on helpompi hengittää. Ei ehdi murehtia niistä pienistä ja mitättömistä asioista, mutta oppii iloitsemaan nimenomaan niistä pikkuruisistakin jutuista. Eikä ainakaan pääse tylsistymään. Koko ajan jotain menee eteenpäin jos joku toinen asia pysähtyisikin kuin seinään. Mä en halua pysähtyä. Mä haluan olla vaan mä. Mitä ikinä se tarkoittaakaan.