Äiti näki kyllä ennen-jälkeen kuvissa vaikka mitä muutoksia, mutta äidin kuuluukin olla kannustava. Samoin a-mies kovin koitti lohdutella monenmoisilla jutuilla, että läski on muuttunut lihakseksi ja että 9 viikkoa on tosi lyhyt aika jne jne. Mut ei ne nätit sanat tähän oloon valitettavasti auta. Vitsi että voinkin olla turhautunut. Itku on tosi lähellä koko ajan ja tässä tunteita ylös kirjoittaessa se tuleekin. Helvetillistä vahtaamista ruuista, kovaa treeniä, ohjeiden tarkkaa noudattamista ja oikeesti tässäkö tulos. En mä sano, että kaikki ois ollut turhaa, varmasti JOTAIN edes on tapahtunut, mutta pettynyt mä itseeni olen. Tosi pettynyt. Ilmeisesti en oo vaan treenannut tarpeeksi kovaa tai sitten en ois saanut ottaa ruokavalioon niitä ohjeen mukaisia lisäyksiä, vaikka nälkä onkin ollut. Tai jotain. En mä tiedä. Että et voikin ahdistaa. Enää ei ees kiinnosta mennä siihen kehonkoostumus mittaukseen ku pettymään siihenkin tulen kuitenkin ja rankasti.
Strong and beautiful... yeah right...
Nyt mä meen sänkyyn ja itken itseni uneen.. aamulla sitten salille vetää kipeen nilkan kanssa jalkatreeni. Loppuu se ruikutus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti