Yleisesti en kovin syvällisiä juttuja tänne blogiin kirjoittele, koska niihin usemmiten ainakin jollain tasolla linkittyy joku toinen tai useampikin ihminen. Enkä mä edes osaa sanoiksi pukea niitä "syvällisempi juttuja". Tätä blogia kun lähdin kirjoittamaan ylläpitääkseni omaa pikku projektiani saada itseni fyysisesti hyvään / parempaan kuntoon, ja se on toiminut siinä apuna hyvin.
No nytkin tää juttu jo vähän karkas.
Mutta palataan nyt siihen, että millainen ihminen minä oikein olen.
Ensimmäinen asia joka mulle itselleni tulee mieleen on tollo. Vähän niin kuin tyhmä. Oikeesti. Ennen kuin naurat, okei ehdit ehkä jo hymyillä, niin tiedoksi, se ei ollut vitsi. Ihan totta. Mä oon aika tollo. Tämmöinen perus duunari. En mitenkään järin fiksu, yleissivistys naurettavan alhaisella tasolla. Mä en ymmärrä politiikasta hölkäsen pöläystä eikä historiakaan kouluaikoina järin paljon jaksanut kiinnostaa. En osaa kieliä ja maantiedon taidoissakin on aika pahoja puutteita. Eli jep. Tollo.
Mutta ennen kuin joku ajattelee, että tää nyt on semmoista huomiohakuista itsensä dissaamista niin stop, ei se ole. Oikeesti oon aika tollo, mutta haittaaks se? No okei, haittaa se sen verran, että sais paljon järkevämpiä keskusteluja aikaiseksi jos ei olis niin tyhmä, mutta haittaaks se muuten? Ei mua ainakaan. Aina on kuitenkin google, josta voi tiedot tarkistaa :) Ja on kuitenkin aiheita, joista mä tiedän paljon ja joissa olen hyvä. Kuten mun työni, siinä mä väitän olevani hyvä.
Lisää kahvia.
Heti seuraava asia joka kertoo minusta aika paljon on sana läheisriippuvainen. Tai sanotaan, että ennen lapsia tuo sana oli vielä enemmän totta. Mulle läheisimmät ihmiset on elinehto. Ehkä siinä syy, miksi en ole koskaan lähtenyt tästä kaupungista mihinkään. En ole uskaltanut olla yksin, ns. omillani. Mutta niin kauan kun tästäkään aiheesta kukaan ei kärsi, niin eikai siinäkään mitään pahaa ole. Eihän? Toivottavasti mulle kerrotaan jos on.
Silloin aikaa ennen lapsia, mun mies on ehkä koviten saanut kokea sen, mitä tuo läheisriippuvaisuus mulle tarkoittaa. Mutta siinä hän mun rinnalla on pysynyt, eli ei se niin paha juttu ole ollut. Nyt kun on lapset, on helppoa olla läheisriippuvainen, koska lapset ovat ns. riippuvaisia minusta. Mua tarvitaan ja mulla on aina joku mun vierellä.
Läheiset on mulle äärettömän tärkeitä.
Joskus on tilanteita, että joku muukin läheinen kuin oma lapsi tarvitsee mua, haluaa minusta tukea. Silloin haluan olla se jykevä ja järkkymätön kallio johon nojata. Mutta auta armias jos tilanne on se, etten osaa yhtään asettua lähimmäisen saappaisiin. Jos mulla ei ole käryäkään siitä mitä se mulle rakas ihminen käy läpi, miltä hänestä tuntuu. Jos mä vaan en voi ymmärtää, koska en ole itse koskaan ollut missään vastaavassa tilanteessa. Silloin musta tulee niin avuton ja voimaton. Silloin mä olen todella taas se tollo. Ja sekös kismittää. Halu olla tukena on mittaamaton, mutta taito olematon. Ne on niitä hetkiä kun todella toivon, etten olis niin tyhmä. Mä todella toivon, että jos/kun joskus näitä tilanteita on ja tulee niin sillon multa osataan vaatia, mulle osataan kertoa, että mitä mä voin ja mitä mun täytyy tehdä. Koska voi luoja mä todella haluan auttaa.
Kolmas kuppi.
Huh, mikä ahdistus hiipi rintaan. Nyt takas vähän kevyempään..
Sit mä en tiedä, kertooko tää välttämättä niinkään siitä mitä mä olen, vai enemmänkin siitä millaisen kuvan mä nähtävästi itsestäni tahattomasti annan. Mutta multa kysellään ihan hirveen usein, että miten mä ehdin ja jaksan ja pystyn. Niin mitä? Mä en tajuu. Mä oon aika yhtä suu ymmyrskäisenä tässä kohtaa. Okei kuulostaahan se näin sanottuna / kirjoitettuna paljolta, että on kaksi (tai joskus 3) työtä, 2 pientä lasta, omakotitalo isolla tontilla, koira, mieskin tekee ympäripyöreetä työpäivää ja vielä treenaan 4 kertaa viikossa. Mutta ei se nyt niin ihmeellistä ole. Tai ois varmaan jos kaikki asiat ois aina tiptop. Työt. Ne mä hoidan tiptop. Tai ainakin pyrin. Varsinkin omat työni, koska mä hoidan / palvelen asiakasta. Ja tästä aiheesta nyt vois kirjoittaa romaanin, mutta jätetään se tällä kertaa tekemättä.
Mutta nää loput jutut. Oikeesti. Meidän lapset on aika vapaasti kasvaneita. He ei istu hiljaa pöydässä paikallaan ja käyttäydy aina kuin herran enkelit, mutta he tietävät että heitä rakastetaan ehdoitta ja he ovat pääasiassa iloisia ja onnellisia. Lapset on lapsia ja mä todella annan heidän olla. Heitä ei oo kielletty kiipeemästä puun latvaan enkä mä puutu jokaiseen kirosanaan joita kohta 7-vuotias kiukuspäissään suustansa päästelee. Heidän hampaita ei muisteta pestä läheskään aina kahdesti päivässä ja aika usein samat sukat on monta päivää jalassa. En mä oo jaksanut pakottaa heitä edes päiväunille kotona enää moneen vuoteen. Päivisin kotona he nukahtavat jos sattuu nukkuttumaan ja missä se uni ikinä tuleekaan. Onko se nyt oikeesti niin vakavaa?
Ja koti. Haha! Ha-ha-haa! Se ei todellakaan ole tiptop. On meillä sillai puhdasta ja siistiä (huutonaurua), että ei tää nyt mikään törkyläjä sentään ole, mutta täällä eletään ja se kyllä näkyy. Jotain (lue: aika paljonkin) on aina vähän rempallaan ja levällään, mutta ehkä just se on se mikä tekee just meidän kodista meille todellakin kodikkaan kodin. Jos jotain haluan lapsuuden kodistani omaani tuoda on nimenomaan se lämmön ja kodikkuuden tunne ja joten kuten olen tainnut siinä onnistuakin.
Että ei tää nyt niin ihmeellistä ole, vaikka moni niin tuntuu ajattelevan.
Anopiltakin sain ihanan joululahjan:
Mä en näitä arkisia "oikeesti-ei-niin-vakavia" -asioita jaksa ottaa niin raskaasti. Miksi pitäis? Ehkä just siks tää elämä tuntuu tän kiireisen (anteeks minkä?) arjen keskellä suht helpolta kun sitä ei ota liian vakavasti. Kun ei se nyt jumankauta ole niin vakavaa jos ei ole mitään oikeesti vakavaa. Eikä mulla nyt tällä hetkellä ole. Joskus toki on mullakin paha olla, älkää ymmärtäkö väärin, mutta just nyt ei.
Ja sopivasti kun sen ei-niin-vakavan arjen maustaa huumorilla, niin asiat sujuu kuin itsestään. Asennetta vaan.. ja hymyä ja rakkautta ja läheisiä.
Noin, menihän se juttu taas kevyeksi. Oisko nyt jo aika ottaa pelkän kahvin sijasta aamupalaa?
Ja aamupalaks tein gluteenitonta kaurapuuroa, rahkaa ja mehukeittoa, omppu, iso lasi vettä ja perus nappisekoitus (omegat, CLA, biotiini, sinkki, c- ja d-vitamiini). Rippedin otan sitten just ennen salia. Normisti otan senkin aamulla, mutta nyt oon juonut jo niin paljon kahvia etten uskalla. Otin sen siis käyttöön nyt taas kun "massakausi" on ohi ja tarkoitus on polttaa rasvaa.
No mutta tämmöistä höpinää tähän aamuun.
Tänään on luvassa ensin vähän salia, sit töitä about seiskaan, lapset menee anopille yökylään eli meillä on a-miehen kanssa vapaa ilta. Eli ei tehdä todennäköisesti yhtään mitään. Mä meen ajoissa nukkumaan ja a-mies istuu nuotiolla tai lähtee huinimaan jonnekin. Tai jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti