Jatkuvaa poikkeustilaa..

Tää päivä alkoi ihan päin helvettiä.

Menemättä sen enempää aiheeseen, pointti, että mua ärsytti ja vitutti ja harmitti ja suretti ja raivostutti ja ja ja... ihan törkeesti.
Heitin jätkät päiväkotiin ja menin töihin seiskaks. Koko työpäivän aikana en ajatellut paljon mitään muuta kuin sitä omaa paskaa oloa. Lähinnä odotin sen helpottavan, mutta turhaan. Normaalisti mä en kovin kauaa oo pahalla päällä tai mitään, mutta tää oli nyt poikkeustapaus. Mua vaan vitutti. Tunnista toiseen. Vaihdoin työpaikkaa kolmen maissa ja sit alkoi hiljalleen vähän helpottaa. Pääsin "omiin töihin" ja mä niin rakastan mun omaa työtä. Onneks molemmissa työpaikoissa on ihmisiä jotka saa mut sentään ihan heittämällä hymyilemään. Kiitos siis heille kaikille <3

Jossain vaiheessa päivää sain viestin ettei mun tarvii hakea poikia päiväkodista ja voin tehdä töitten jälkeen mitä haluan. Edelleen mulla oli fiilis sen verran... jotain... että kävin kaupassa ostaa yhden siiderin ja levyn 90% tummaa suklaata.
Rehellisesti ois tehnyt mieli mennä johonkin paikallisen räkälän nurkkapöytään yksin istumaan ja vetää ihan huolelliset kännit.
Mutta mä menin salille. Shokkiylläri.

Rinta-kädet treeni kovilla painoilla ja pidemmillä palautuksilla. Ja miten ihanaa se taas olikaan. Sarjapainot nousi melkein kaikissa liikkeissä edellisestä kerrasta. Haukkareissa täysin uudet enkat! Scotissa tangolla sarja 24 kg:lla! Viimeks oli 21,5 kg:lla.
Ja treenin päätteeksi vielä pyöräilyä parikyt minuuttia. Sykkeitä en kyllä saanut pidettyä kovin matalalla kun poppi pauhas korvissa ja fiilis oli taas mitä mainioin.
Siideri ja suklaa sai jäädä odottamaan pahempaa kriisiä.

Nyt illalla kotona sitä taas on saanut työskennellä tuon oman pääkopan kanssa aika huolella. Mitä kaikkea mä haluan elämältä? Mihin mä tyydyn? Olenko tarpeeksi? Onko mulle tarpeeksi? Mistä tiedän mikä riittää? Mihin voin luottaa? Mihin en? Mitä voin tehdä toisin? Kannattaako mitään tehdä?

Kello on yksitoista illalla ja lapset meni vasta hetki sitten nukkumaan. Mä oon yksin ja mun on ihan hyvä olla. Treeni ja asioiden kirjoittaminen ylös. Niillä mä saan pään selväks. Tänään tosin en sitä ruokapäiväkirjaa ja sen yhteydessä pitämääni päiväkirjaa saanut kirjoitettua kun eväätkin jäi aamulla tekemättä.. Mutta kyllä tää blogin kirjoittaminenkin tyhjentää mieltä ihan mukavasti.

A-mies sanoi aika osuvasti tänään: Mun elämä on jatkuvaa poikkeustilaa.
Totta. Mutta mä omalla hullulla tavallani niin nautin siitä. Kiireessä on helpompi hengittää. Ei ehdi murehtia niistä pienistä ja mitättömistä asioista, mutta oppii iloitsemaan nimenomaan niistä pikkuruisistakin jutuista. Eikä ainakaan pääse tylsistymään. Koko ajan jotain menee eteenpäin jos joku toinen asia pysähtyisikin kuin seinään. Mä en halua pysähtyä. Mä haluan olla vaan mä. Mitä ikinä se tarkoittaakaan.