Cleaning up my mind

Mulla on semmoinen vika, sukuvika, etten mä oikein osaa puhua. Mutta onneksi tässä suvussa osataan kuitenkin kirjoittaa. Yksi kirjoittaa blogia, toinen sähköposteja, Mamma aikoinaan runoja ja isä A4:n kokoisia muistilappuja keittiön pöydän täyteen.
Eli päätä saadaan tyhjennettyä ja puhdistettua edes jollain konstein kun puhekyky toisinaan katoaa.

Ei tää kirjoittaminenkaan tosin aina ihan kivutonta ole.

Mutta joo.

Kun mä olin teini, mulla oli ihan selkeä visio ja unelma siitä mitä mun elämä tulee sitten aikuisena olemaan. Tää visio oli ainakin parin muunkin ihmisen päässä ilman, että siitä oli edes puhuttu. Aika hassua, mutta muistan erittäin selvästi miten mun sisko sanoi yhdelle meidän serkulle mun ollessa jotain 14 vuotias, että se on ihan selvää, että meistä siskoista minä tulen olemaan se, joka ensimmäisenä menee naimisiin ja saa lapsia. Niinhän siinä kävi.
Mutta tää mun visio.
Sanoin mun parhaalle ystävällekin aina, että kun mä olen 25 olen naimisissa, asun maaseudulla omakotitalossa, mulla on 3 lasta ja koira. Visio. Ei. Ei pelkästään visio. Mä todella toivoin ja halusin sitä. Se oli unelma.
Kun mä olin 18 mä näin mun unelmien miehen. Siellä se tiskin takana heitteli laseja miten sattuu ja katsoi silmiin tarjoillessaan drinkkejä. Ja kappas. Samaiseen baariin haettiin blokkaria eikä mennyt montaa kuukautta kun oltiin jo työkavereita ja siitä se sitten lähti. 4 vuotta siitä ja oltiin jo naimisissa. Sit tuli lapsi ja parin vuoden päästä toinen. Nuorimmaisen ollessa pari vuotias tultiin meidän paritalon puolikkaan oven taa kysymään josko kämppä ois myynnissä ja mehän myytiin ja ostettiin vihdoin se omakotitalo. Maalta tietty. Ja koira tuli taloon hyvin pian muuton jälkeen.
Kaikkien näiden vuosien aikana mä toteutin muitakin - "pienempiä" - unelmia. Mä omistin hetken aikaa pikkuisen punaisen "urheiluauton", opiskelin ja vaihdoin ammattia kokonaan, mä matkustin ulkomaille monta kertaa, mä vaeltelin tuntureilla, nukuin taivasalla, kävin kuutamouinnilla ja juoksin yli 10 km, joka se on mulle jo paljon.

Ja nyt mua on ahdistanut jo jonkin aikaa taas vähän astetta kovemmin. Mikä? En osaa edes tarkalleen sanoa. Yleisesti vaan vaikeuksia tarttua mihinkään hommaan. Kulmat kurtussa painaa menemään vaan eikä osaa nauttia oikein mistään. Mukamas oikein mikään ei ole hyvin. Paha olla.
Oon tehnyt tässä muutaman päivän todella kovaa ajatustyöskentelyä. Funtsinut tätä elämää. Ja tuota ylläolevaa tarinaa miettiessäni kysyn, että onko mulla muuta vaihtoehtoa kuin olla vähän helvetin tyytyväinen ja onnellinen? Ei ole.
Miten moni, varsinkin ikäiseni, haaveilee ja uneksii tästä kaikesta mitä mulla on? No tosi moni. Mä itse haaveilin niistä jo ihan kakarana. Ja nyt mä elän sitä. Mun omaa unelmaa.

Mä tarviin uuden auton heti kun yrityslaina on maksettu kokonaan pois. Kämppää tarttis remontoida about kymppitonnilla. Lampi pitäis tyhjentää, kaivaa syvemmäksi, rakentaa saunamökki, laittaa uudet sorat pihaan ja tielle, istuttaa puita, maalata talo... ja kohta huomataan, että meidän pojatkin tarvii jo mopoautot, jotka nekin maksaa yks 10.000 € kappale. Ei ihme että joskus vähän ahdistaakin.
Mutta tää kaikki kuuluu siihen mun unelmaan, jota mä elän, se on vaan hyväksyttävä. Ja se unelma elää jossain paljon pintaa syvemmälle niin ei pidä antaa moisille masentajille liikaa painoarvoa.

Raha. Se on kans yks perkele. Nyt raha seisoo mun yhden unelman edessä ja se unelma on bodyfitness kisalava. Ei sinne lavalle mitään asiaa ole ilman lajin vankkaa tuntemusta omaavaa valmentajaa ja tiimiä. Ja niitä mulla ei ole, eikä varaa niistä maksaa.
Yksilöllinen kehonrakentaminen saati ne kisadieetin viimeistely viikot on mulle rakettitiedettä enkä mä halua olla, varsinkaan tällä iholla ja näillä nivelillä, koekaniini itselleni.
Mutta tuskinpa mä kauheesti veden takapakkia kun syön puhtaasti ja opittujen ohjeiden mukaan ja treenaan kehitystä seuraten niin, että mun on hyvä olla.
Ehkä sitten kun olen master-ikäinen (45+) mulla jopa on jo varaa lajia harrastaa sinne kisalavoille asti. Tiedä häntä.

Eilen olin piiiitkästä aikaa hierojalla. Kehonhuolto sattuneista syistä jäänyt ihan liian vähälle huomiolle. Varasin uuden ajan heti ens viikon perjantaille. Ehkä siinäkin osatekijä siihen ahdistukseen.
Aamulla olin pitkästä aikaa aamulenkillä koiran kanssa. Pöllö huhuili ihanasti metsässä ja valkohäntäpeuroja loikki pellon laidalta metsään meitä piiloon.
Lenkin ja aamupalan jälkeen menin salille. Mulla ei ollut valmista ohjelmaa kirjoitettuna treenivihkoon, joten treenasin mitä halusin. Takareidet ja pohkeet oli vuorossa ja lisäks vedin leveellä myötäotteella vähän leukoja ja pumppailin tangolla pysypunnerruksia. Lopussa vasta laitoin musiikit korville ja poljin viellä hiki valuen 20 minuuttia.
Suihkuun, kauppaan, töihin. Lonkkahermo alkoi taas vähän kirraamaan.
Töissä viiteen ja nyt kaksin kotona koiran kanssa.
Lapset on setänsä ja serkkunsa luona naapurissa leikkimässä ja mun nenän edessä tietokoneen vieressä a-miehen ostamia tulppaaneja. Koira pötköttää lattialla mun tuolin takana.
Päätä särkee. Mutta edes se ei nyt haittaa. Ei enää nyt kun se on tyhjennetty.
Nyt on hyvä olla.

Kiitos.