Jatkuu... (kannattaa lukea edellinen postaukseni ennen kuin käy tämän kimppuun)
Kuukausi kulunut siis siitä kun minun "kisadiettini" päättyi. Kisadietti, joka vedettiin kyllä käytännössä tappiin asti, mutta kisoja ei mulle koskaan tullutkaan.
Yllätin itsenikin siitä, miten helppoa mun oli sitten kuitenkin se asia hyväksyä, että sinne lavalle en pääse, vaikka sitä tavoitetta kohti oltiin sata lasissa menty jo aika pitkäänkin.
Helppoa siitä teki se fakta, että mä en itse tehnyt sitä päätöstä. Jos mä olisin itse jättänyt leikin kesken, luovuttanut, en varmasti antaisi sitä koskaan itselleni anteeksi.
Mutta päätöksen teki valmentaja, en minä.
Tottahan se vitutti. Ihan suoraan sanottuna. Ja isosti, ei sitä voi kieltää.
Varsinkin kun loppuaika dietistä oli ollut mulle fyysisesti aika hurjaa, eikä se sitten johtanutkaan ns. mihinkään, tuntui ehkä hetken, että se kaikki "kärsimys" olisi ollut ihan turhaa.
Mutta ei se ihan niin ole.
Mä en kadu mitään. Juuri tuon kaiken mä omasta vapaasta tahdostani halusinkin kokea. Nyt mä todellakin tiedän mitä se vaatii ja miltä se voi tuntua. Koin matkan, jonka halusinkin kokea. Se loppukliimaksi jäi vaan mun osaltani nyt välistä. Loppujen lopuks tosi pieni prosentti koko hommasta siis. Eli miksi mä katuisin? Sain kuitenkin suurimman osan siitä mitä tavoittelin.
Suurin pettymys mulle ehdottomasti oli se, miten asia hoidettiin loppuun. Tai miten sitä siis ei hoidettu ollenkaan. Mä jäin ihan tyhjän päälle ilman minkäänlaisia ohjeita siitä miten nyt tulisi toimia.
Olin jo muutaman vuoden elänyt käytännössä niin, että mun jokainen ateria on ensin mustaa valkoisella ennen kuin se päätyy mun lautaselle. Nyt se maailma oli täysin avoinna.
Kyllähän sitä nyt sen verran jo on kertynyt tietämystä ravitsemuksesta, että osaisi koostaa järkevän reverse-dietin itselleen (ehkä), mutta riitti siinä haastetta kun pää oli ihan tohjona.
Ja väitän, että mun pää oli sen tähden tohjona, kun olin niin onnettomassa kunnossa. Jollekin minun sen hetkinen kuntoni olisi varmasti ihan normaali, mutta mulle se ei ollenkaan luontainen ollut. Voin olla toki väärässäkin.
Anyway, se suurin piirtein kuukausi siinä meni, että voin fyysisesti jollain tavalla huonosti joka päivä. Huonoa oloa, päänsärkyä, mahakipua, turvotusta, heikotusta, janoa, nälkää, ähkyä, särkyä... ihan koko skaalaa. Mutta mä en oikeestaa juurikaan välittänyt niistä mistään. Osasin hyvinkin pitkälti sulkea ne pois mielestä, koska mun mieli voi päivä päivältä koko ajan paremmin ja paremmin.
Työkaverit huomasi hyvinkin pian miten vanha kunnon Hanne on tullut takaisin jonnin joutavine höpötyskohtauksineen.
Tämän viikon mä oon ekaa kertaa sitten sen dietin päättymisen, voinut kokonaisvaltaisesti paremmin kuin pitkään pitkään aikaan. Ja mulla on flunssaa.
Kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin kun vaikuttaa ihan kaikki asiat elämässä. Ei pelkästään fyysinen ja psyykkinen terveys ja hyvät ihmissuhteet, vaikka ne toki ovat siellä kärkipäässä.
Mulla on oltava monet muutkin arvot ja tekijät kunnossa ja niin, että pystyn seisomaan edustamieni asioiden takana.
Tiimi jossa olin kasvoi sinä aikana kun olin siinä mukana ihan huimasti. Kilpailijoita tuli kymmenittäin ja yhteistyökumppaneita ja sponsoreita samaa tahtia. Hienoa työtä valmennustaholta kyllä kilpailijoita ajatellen. Ei varmastikaan kovin monella muulla tiimillä ole asiat yhtä hienolla tolalla.
Mutta valitettavasti ne eivät olleet yhtään "mun juttu".
Oli sikakallista vaatefirmaa, josta velvoitettiin ostamaan tiimivaatteet. Myös tiimipäivillä oli suotavaa olla ko. firman treenivaatteet päällä, sillä paikalla oli usein myös valokuvaaja.
No mä nyt en silkasta ostamisen ilosta osta vaatteita, joissa ei hinta-laatu -suhde todellakaan täsmää, joten ostin vain yhden setin. Ehkä minulta siis ei irronnut riittävän hyvää mainosta tässä suhteessa..
Oli itseruskettavia, joita nyt psoriaatikko ei ihan kauheesti käytä, huippulaadukkaita kampaaja palveluita (käyn ehkä kaksi kertaa vuodessa kampaajalla ja mieluummin kannatan oman kaupungin yrittäjiä) ja lisäravinnevalmistajaa, jota kyllä hyödynsin kun kerran treenien ympärillä piti jos jonkinlaista litkua lipittää ja vitamiineja napsia. Mutta siis kokonaisuudessa, mä en todennäköisesti ollut ihan riittävän tuottoisa markkinoimaan näitä yhteistyökumppaneita.
Vastaan tuli myös muitakin omia arvoja vastaan taistelevia seikkoja, joihin ei todellakaan tarvinnut osallistua, mutta ne saivat kyllä mut kauhistelemaan, että millaisessa touhussa oikein olen mukana.
Avataanko vaikka nyt sen verran, että jos nippanappa parikymppisiä kannustetaan ottamaan kaiken maailman täyteaineruiskuja naamaan, ollaan hyvin kaukana siitä mitä tällainen harmaa ituhippimaalaishiirulainen haluan edustaa.
Tältä puolelta oli helppo sulkea silmänsä kun riitti että jää vaan sen piirin ulkopuolelle.
Mutta eiköhän tämä tästä aiheesta ala jo riittää.
Jos jotain tulee vielä mieleen niin voinhan mä siihen vielä palata niin monta kertaa kuin haluan.
Ainiin, kuvia tuun varmasti vielä lisäilemään ainakin kun vaan saan kaivettua niitä jostain.
Nyt rotsi niskaan ja I Love Me -messuja kohti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti